Minun tarinani osa 1

Ajattelin nyt kirjoittaa hakemistarinani tänne, vaikka sitä tietenkin voi seurata viime talvelta lähtien noiden aiempien tekstien muodossa. Alkuteksteissä olen myös esitellyt taustaani, vaikka en kyllä enää muista mitä ihmettä sinne olen kirjoitellut. Kuitenkin varmaan ihan kiva tälläinen tiivistetty (heh katsotaan kuinka tiivis siitä loppujen lopuksi tulee) versio, sitä jo toivottiinkin ja yhdesti tälläisen väsäsin, heti tulosten jälkeen, mutta onnistuin jotenkin hävittämään sen ennen julkaisua. Siksi onkin mennyt aikaa ennen kuin jaksoin uudelleen yrittää.

Sananen opiskelutaustastani: olen melko hyvämuistinen, ja sen ansiosta pärjännyt aina melko vähällä lukemisella ja panostuksella kouluun. Totta puhuen olen ollut luokan parhaimpien joukossa aina, ja todellakin panostus on ollut hyvin minimaalista, joten kaikki eivät siitä aina ole pitäneet ja sainkin hieman kärsiä siitä yläasteella. Opin nopeasti vähättelemään saavutuksiani, enkä tykkää kertoa kavereilleni koulumenestyksestä, vaikka lukiossa meno oli ihan toinen. Siellä oli sellainen henki, että koulumenestyksellä ei ollut mitään väliä. Jos sait hyviä numeroita, kaikki onnittelivat, jos et, sitä harmiteltiin, mutta sitten kaikki unohtivat sen. Kaveripiirissäni oli kaikenlaisia ihmisiä, enää ei tarvinnut hengata niiden parin muun huippuoppilaan kanssa. Mutta tämä ei nyt ole mikään ah niin traaginen tarina kiusatusta tytöstä, en koe itseäni koulukiusatuksi, vaikka syrjimistä sainkin osakseni yläasteella, silloinkin löysin pian uuden kaveriporukan ja ysiluokka olikin ihan huippua aikaa! Halusin vain kertoa tämän siksi, että ehkä joissain noissa aiemmissa teksteissäni on voinut huomata, että vähättelen onnistumisiani ja oletan aina kaiken menevän huonommin kuin se meneekään, en ole tarkoittanut vaikuttaa mitenkään tekopyhältä tai mitään, jotenkin vain näissä asioissa on huono itsetunto.

Jeps, nyt on ruikutusmittari täynnä ja siirrytään asiaan.

Eli meillä on nyt laiska kympin tyttö (helppo menestys johtaa usein laiskuuteen - miksi nähdä vaivaa, jos vähempikin riittää), jolle kaikki aina hokivat, että sinusta vielä tulee jotakin, valitse vain mitä haluat tehdä niin voit tehdä sen. Helpommin sanottu kuin tehty. Unelma-ammattini vaihtelivat papista arkeologiksi, ehkä eniten mietin opettajan ammattia (isäni on luokanopettaja). Äitilläni oli kuitenkin hieman harmillinen tapa (tosin hän väittää ettei koskaan ole tehnyt näin, mutta minä koin sen silti niin), vähätellä ammatteja, joista puhuin, ja enemmän tai vähemmän hienovaraisesti kääntää puhe lääkikseen. Tai ei hän muita ammatteja haukunnut, sanoipa vain etteivät ne sopisi minulle. Ja niin, hän siis on lääkäri omalta ammatiltaan. Uskon kyllä ettei hän pahalla tarkoittanut, varmaan lääketieteestä oli helppo puhua kun on itse sitä opiskellut. Kuitenkin painostus johti siihen, että lääkärin ammatti oli vihoviimeisenä mielessäni - muistan montakin kertaa huutaneeni että sitä minusta ei ainakaan koskaan tule! Lukiossakin kun ystäväni kertoivat aikovansa hakea lääkikseen, koin aina puistatuksia. Fysiikan opiskelut jätin kahteen kurssiin ja kemian yhteen, opettajat olivat kamalia, enkä halunnut tehdä mitään mihin kyseisiä aineita tarvitsisi.

Lukion aikana mielessä pyöri montakin vaihtoehtoa, mutta mikään ei oikein tuntunut miltään. Odotin aina, että joku päivä joku kertoo minulle jostakin ammatista, ja koen ikään kuin valaistumisen: tuo minusta tulee! Oletin, että jokaisella ihmisella on se yksi ja ainut työ, joka on hänen kohtalonsa, ja että useimmat tietävät sen jo lapsesta pitäen. Tämä on nyt vähän kärjistettyä, mutta oikeasti vain odottelin, että yhtäkkiä maagisesti tietäisin mikä minusta isona tulee (nykyään en ajattele näin, uskon että ihminen voi olla onnellinen monessakin työssä),

Näin itse asiassa kävikin. Abivuoden ensimmäisessä jaksossa kävin biologin vitoskurssin, bioteknologian. Siellä opetti toinen koulumme biologianopettaja, joka ei ollut minua juuri aiemmin opettanut. Hän kertoi työstään mm. sairaalalaboratoriossa ja tutkijana, ja silloin koin tuon valaistumisen hetken. Minusta tulee tutkija. Kysyin hänen opinnoistaa, ja hän kertoi lukeneensa biologiaa Jyväskylässä. Sinne siis!

Ammatinvalinnanohjauksessa päädyimme samaan lopputulokseen opon kanssa. Hakisin useaan eri kaupunkiin opiskelemaan biologiaa, Jyväskylä ensimmäisenä. Olin innoissani, biologia oli aina ollut yksi lempiaineitani. Äiti oli vähemmän innoissaan, ja sen riidan päätteeksi päädyin googlettamaan tietoja biologian opiskeluista. Nyt välihuomautuksena, tuli vain mieleen, että äitini nihkeä suhtautuminen useimpiin ammatteihin johtuu varmaan pitkälti siitä, että hän on työterveyslääkäri ja kuulee siis paljon valitusta useista ammateista ja töistä.
Netissä päädyin keskustelupalstalle, jossa joku varoitteli ihmisiä hakemasta biologiaan. Kuulemma työllistyminen on vaikeaa, kun nykyään on niin monia koulutusaloja, joista valmistuu suurinpiirtein samalla pätevyydellä. Säikähdin näitä haukkuja, en halua kouluttautua montaa vuotta ja päätyä jollekin muulle alalle tai työttömäksi. Jopa jossain virallisilla sivuilla sanottiin biologiasta, että kaikki eivät pääse koulutustaan vastaaviin töihin. Totta kai aina jotkut työllistyvät, ja biologia on varmasti ihan hyvä ala!!

Sitten mietin, että mikä olisi ala, jossa voisin opiskella minua kiinnostavia aiheita biologiasta, päätyä tutkijaksi, jolla riittäisi töitä ja olisi muutenkin hyvä? Vastauksen etsimisessä kesti aika kauan, sillä lääkis oli niin syvälle haudattuna aivoissani, enkä enää muista miten siihen oikein päädyin. Taisin puhua jonkun ystäväni kanssa, joka heitti että hae lääkikseen tai sitten jokin netin testi antoi sen minulle.. tai ehkä vain keksin sen. Joka tapauksessa, kun idea tuli, vielä kauemmin kesti ennen kuin harkitsin sitä vakavissani - en ollut lukenut fysiikkaa enkä kemiaa, olin aina inhonnut ajatusta lääkiksestä ja totta puhuen, en välitä hirveästi neuloista (näin lievästi sanottuna :D). Apua miettimiseen sain serkultani ja ystäviltäni, ja lopulta puhuin myös äidin kanssa, vaikka harkitsin jo että kertoisin hänelle vasta sitten, jos joskus pääsisin sisään. Onneksi hän ei juurikaan kuittaillut asiasta, vaikka ehkä muutaman kerran lakkiaisissa ja jossakin kahvipöydässä. Päätös syntyi abivuoden marraskuussa. Pitäisin välivuoden, jonka aikana miettisin mitä todella haluaisin tehdä ja keväällä kävisin katsomassa lääkiksen pääsykokeet ihan vain turistina, sillä halusin keskittyä kirjoituksiin rauhassa, enkä ruveta opettelemaan fykeä. Vanhemmat kyllä ehdottelivat valmennuskurssia, mutta päätin, että vasta sitten kirjoitusten jälkeen selailisin vähän veljeni fysiikan ja kemian kirjoja, jotta saisin jonkinlaista kuvaa vaatimuksista ja osaisin arvioida koetta paremmin. En halunnut yrittää tosissani vielä silloin, sillä en vieläkään ollut täysin varma päätöksestäni.

Aion kirjoittaa yo-kirjoituksista tarkemmin jossakin välissä, kun sitäkin on toivottu, joten sanon nyt vain, että abivuoden syksyllä kirjoitin englannin ja biologian (L & L), keväällä ruotsin, pitkän matematiikan ja äidinkielen (E & M & E). Historian tiputin viime hetkellä pois, koska siitä ei olisi ollut hyötyä lääkikseen. Ruotsiinkin jätin lukematta paria viimeistä päivää lukuunottamatta. Matikkaan panostin hulluna, tiesin osaavani ällän tasoisesti, keskiarvokin oli 10, mutta menin ihan lukkoon kokeessa ja jäin 2 pistettä vailla eestä. Äikkä laski lautakunnassa yli 20 pistettä ja jäi pistettä vailla ällästä. Syksyllä uusin matikan ja äikän, mutta en jaksanut juurikaan lukea, tuloksena paria pistettä vailla L matikasta ja äikästä L. Eli alkupisteitä tuli LLLE-rivistä.

Kun kirjoitukset viimein olivat ohi, tartuin fyken kirjoihin erään eläinlääkikseen pyrkivän ystäväni kanssa. Innostuin jo vähän siinä vaiheessa, ja tein eräänlaista lukusuunnitelmaa ja ajattelin ehkä sittenkin yrittäväni tosissani. Sen verrain jaksoin, että luin kaikki kirjat kerran läpi, siihen meni se muutama viikko, en mitenkään supertarkasti niitä lukenut. Sitten väsymys iski, ja tiesin mahdollisuuksieni olevan surkeat, vaikka lukisinkin kunnolla sen pari kuukautta, joten päätin vain antaa olla ja nauttia lomasta. Biologiaa en jaksanut edes lukea, olinhan sen viimeksi syksyllä opiskellut.

Toukokuussa matkustin Tampereelle, sillä se oli valikoitunut hakukaupungikseni. Ihan ensin olin innostunut Turusta, mutta se oli aika kaukana kotoa. Kuopion yliopisto tietenkin olisi ihan tuossa vieressä (kirjaimellisesti), mutta olin aina pitänyt selvänä, että lähtisin opiskelemaan johonkin toiseen kaupunkiin. Kuopio on ihana kaupunki, ei sillä, haluaisin muuttaa tänne sitten tulevaisuudessa takaisin, mutta nyt ehdottomasti haluan muualle, kahdessakymmenessä vuodessa on nämä paikat ja ihmiset tulleet liiankin tutuiksi. Helsinki olisi ollut tuttujen kannalta paras vaihtoehto Kuopion jälkeen, mutta sinne on vaikeinta päästä, välimatka on pitkä, enkä totta puhuen halua asua siellä. Kivahan siellä on kerran vuodessa käydä, ja hieno kaupunki, mutta siellä on ihan erilainen tunnelma kuin muualla Suomessa, puhumattakaan kalleudesta, ja onhan tuo kokokin aika hirvittävä näin Kuopion jälkeen. Oulu ei houkutellut, joten jäljelle jäi Tampere, kaupunki, jonka tuntemiseni rajoittuu Särkänniemeen, ja jossa viimeksi oli käynyt varmaankin ala-asteella...

Koepaikkani oli päätalo (vai mikä nyt onkaan) ja sisään käveleminen oli aika hermostuttavaa. Tuntui, että kaikki näkivät, etten ollut lukenut lainkaan, ihmisiä oli paljon odottamassa ja he näyttivät niin paljon fiksummilta ja vanhemmilta ja hienommilta... Istuin käytävälle ja kaivoin pari kirjaa laukustani, mutta kun tajusin olevani ainut, työnsin ne äkkiä takaisin. Joku poika jutteli minulle vähän, ja varmistimme yhdessä, että olimme oikean salin luona. Hän myös helpotti jännitystä paljon, toivon todella, että tuo poika pääsi sisälle!

Sitten pääsimmekin koesaliin, järkytyin ihmisten määrästä ja tiesin siinä olevan vain pienen osan. Kokeen alkaessa en edes ehtinyt avata paperinivaskaani, kun ympärillä olevat kirjoittivat jo. Ajattelin, ettei minulla kyllä ikinä ole mahdollisuuksia päästä sisälle. Viitisen tuntia lueskelin aineistoa, tein monivalintoja ja ne pari harvaa biologian tehtävää. Aika meni todella nopeasti, tajusin, että ensi vuonna ei voisi aineistoon käyttää kolmea tuntia. Mutta sillä kertaa ei todellakaan ollut kiire, jännityskin oli helpottanut, joten istuskelin, tarkkailin muita ja söin eväitä. En siis kenenkään papereita tarkkaillut, yleisesti vain koesalin tunnelmaa. : ) Hämmästelin sitä, kuinka moni lähti kesken kaiken pois, olin itse päättänyt istua loppuun asti, kaikista kokemuksista voisi olla hyötyä ensi keväälle. Varttia vailla kaksi oli kuitenkin pakko lähteä vessaan.

Olo oli nääntynyt, vaikken juuri ollut rehkinytkään ja selkä kipeä. Heti vessasta tultuani eteeni hyppäsi joku valkoisissa haalareissa ja selässään iso energiajuomatölkki, joka oli jonkinlainen reppu. Hän tarjosi minulle energiajuoman, joka vei hyvin väsymyksen pois! Mietin, että olikohan tuo lääkiksen opiskelija... Väkeä oli muutenkin paljon ja täyttelin pari kyselyä, etsin parkkipaikalta äitini ja lähdimme syömään. Koepaperit oli saanut mukaan ja ravintolassa katselimme niitä. Minullehan koe oli yhtä hepreaa, mutten tajunnut sen olevan mitenkään epänormaalin vaikea, en ollut katsonut vanhoja kokeita ja vaikea oli arvioida tehtävien vaikeustasoa kun en ollut tehnyt fysiikan tai kemian tehtäviä. Biologian monivalinnat olivat kuitenkin vaikeita, varsinkin kun en sitä vähään aikaan ollut lukenut, ja pian kuulinkin kavereilta, jotka olivat tosissaan hakeneet, että koe oli ollut heillekin ihan kauhea. Äitikin luki ihmeissään koetta, ja lakkiaisissani perhetuttumme nauroivat, etteivät kyllä enää pääsisi lääkikseen. Niin, ja useampi heistä on professorina Kuopion lääkiksessä (yksi syy miksi en tänne halunnut - ei olisi kiva tietää, että on pienenä juoksennellut alasti proffan pihamaalla).

Tuli kesä ja lääkis unohtui. Tulosten tullessa ihmettelin, sillä olin saanut noin 19 pistettä kokeesta, olin aika varma että tulos olisi korkeintaan pari pistettä. No, teinkin koko ajan vain niitä aineistotehtäviä. Vain yksi puolituttuni pääsi sisään. Kävimme katsomassa, mistä ihmeestä niitä pisteitä oli tullut, ja samalla tarttui Tampereelta mukaan koiranpentukin - ei siis mikään turha hakukerta ollut se! :D


Tästä tulee nyt ihan järkyttävän pitkä juttu, leikkaan sen tästä kahtia. Aloitan heti kirjoittamaan toista osaa, julkaisen sen tänään tai huomenna varmastikin!

P.s Tuota neulakammoa olen hoitanut jo monta vuotta siedättämällä itseäni niille, ja tänä keväänä vieläkin ahkerammin. Ylpeästi voin kertoa, että olen käynyt jopa luovuttamassa verta. Peloista on mahdollista päästä yli! Siltikään en voi sanoa vielä niistä tykkääväni, mutta harva kai voi sanoa niin.